Hyvä juhlakansa!
J.V. Snellman syntyi Ruotsissa 1806 ja kuoli Suomessa vajaat kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin. Tuossa välissä, maailmassapistäytymisaikanaan, hän ehti nousta historialliseksi suurhenkilöksi eli jättää jäljen, jonka ansiosta hänelle on pystytetty patsaita, nimetty katuja ja jonka ansiosta siniristiliput kiskaistaan salkoon 12. toukokuuta – eli tänään.
Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä puhetta tähän tilaisuuteen, suoritin Snellmanin elämästä pientä gallupintapaista. Tiedustelin eri ikäluokkia edustaneilta ihmisiä heidän ajatuksiaan tästä nimenomaisesta suurmiehestä ja olin perin juurin hämmentynyt saamistani vastauksista. Hämmentynyt siksi, että perin monelle vastanneelle Snellman oli ennen kaikkea mies Suomen markan takana. Se on toki totta, vastaus ei ole missään nimessä väärä, mutta karkeasti sanottuna; mitäpä me muistelemaan miestä, joka tuli ammoisina aikoina ajaneeksi valtakuntaan valuutan, joka ei ole käynyt maksuvälineenä enää vuosiin eikä kelpaa muuhun kuin numismaatikkojen keräilykansioihin tai nostalgiseksi muistoesineeksi euroja edeltäneestä ajasta? Markka on mennyt. Minä sen olemassaoloajan kyllä muistan, mutta minä olenkin vanha pieru. Te taas olette sen verran nuoria, ettette mahda markka-aikaa edes muistaa.
Näin ajatellen; se mitä Snellman aikaan sai, on mennyttä ja hittoako me täällä hänen pystillään patsastelemme. Ei Käärijänkään kunniaksi torille mennä, jos hän ei tulevia viisuja voita. Vain voittajat muistetaan. Snellman ei markan kannalta ajatellen heihin kuulunut.
Mutta. J.V Snellman on suurelle yleisölle markan vanki. Aikanaan hänen kuvansa painettiin peräti setelirahoihin. Hänen patsaansa seisoo Suomen pankin edessä. Aikakin vielä minun ikäpolvelleni opetettiin koulussa Snellmanin olleen Suomen markan isä.
Markka, markka ja markka. Unohdetaan se markka nyt. Ihan jo siksikin, että lopulta Snellman ei edes ollut niin mahdottoman taitava talousmies. Hänen todelliset ansionsa olivat aivan muualla.
Missä?
Katsokaa ympärillenne. Näette paljon itsestään selviä ja arkisia asioita. Etunenässä toisenne – joukon erilaisista perheistä tulleita, silti samaa koulua käyviä nuoria ihmisiä. Näette opettajia, joista harvempi on luultavasti lähtöisin ruotsalaisesta aatelissuvusta. Jos katsotte vähän kauemmas, näette yrityksiä – tavallisten ihmisten perustamia yrityksiä. Ja jos maltatte kuunnella minua, kuulette suomenkielen – sillä minä nyt saan tässä teille puhella, omalla kiellä ja vailla pelkoa siitä, että joku satraappi tulee minut keskeyttämään. Ja minä saan vielä kirjoittaakin suomeksi – muutakin kuin uskonnollisia teoksia tai maanviljelysoppaita. Snellmanin ja hänen aikalaistensa vuosina nämä asiat eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Oikeastaan ne olivat vain kauniita fantasioita, joiden toteutumisen eteen Snellman ja hänen aikalaisensa tekivät töitä. He eivät ehtineet nähdä, kuinka Suomeen saapui yleinen äänioikeus saati todeta, jotta nyt suurvaltojen heittopussista tuli itsenäinen valtio. Mutta kun itsenäisyys koetti, Snellmania muistettiin. Hänen työnsä ei ollut turhaa.
Ja sen takia meidänkin kannattaa tänään täällä olla. Hitot siitä markasta.
Tuossa puhuin itsestäänselvyyksistä. Sellaisena tulee helposti ajatelleeksi koko Suomea – sitä, että meillä on tässä tällainen maa ja se on itsenäinen, vaikka moni populisti muuta väittää. Moni Suomea vähätteleekin. Päättäjiä noidutaanja yhteiskuntaa halutaan uudistaa. Sitä harrasti omana aikanaan myös Snellman kavereineen, mutta enemmän hänellä siihen syytä oli kuin meillä. Snellman aikalaisineen haaveili paljosta sellaisesta, mihin me olemme tyytymättömiä. Kun Suomi valitaan maailman onnellisemmaksi maaksi, me suomalaiset saatamme jopa suuttua – vai vielä tässä onnellisia ollaan, jumalauta, päivystysjonossa ja sähkölaskurahoja pihistäessä!
Totta kai tuollaiset asiat suututtavatkin. Epäkohtia on aina, ne ovat uusiutuva luonnonvara – samoin niistä valittaminen ja hyvässä lykyssä myös niiden korjaaminen. Mutta kaiken kaikkiaan: Suomi on hyvä maa. Niin hyvä, että rutkasti enemmän meillä on aihetta kiitokseen kuin käninään.
Snellman haki aatteilleen pontta ulkomailta. Suomalainen sivistys ja yhteiskunta on rakentunut pitkälle lainatavaraa varaan, mutta ei se maapalloa katsellen ainutlaatuinen ilmiö ole. Kun ikkunat avataan ulkomaailman, virtaa ilmaa sisään – mutta samalla myös ulos. Sopivalla kelillä huone raikastuu, toisessa tilanteessa sisään pääsee lietteenkatku. Ikkuna on osattava myös sulkea silloin, kun siihen on aihetta. Ja on muistettava myös se, ettei kaikki äkkiseltään hyvälle haiseva ole hyvästä. Karmein tilanne on kuitenkin se, jos ikkuna naulataan umpeen. Itsenäisyys ei tarkoita umpioitimista. Itsenäisellä on nimenomaan varaa olla oikealla tavalla avoin. Itsenäisellä on varaa avata yksi ikkuna, sulkea toinen ja pitää huoli siitä, että huoneessa säilyy raittiina sekä sisälämpötila sopivana. Ei kananlihaa nostavana, ei hikoiluttavana.
Hyvä juhlakansa!
Snellman ajoi suomenkielen asemaa. Itse hän ei suomea juuri jutellut.
Kieli, oma kieli, on itsenäisten kansakuntien kulmakivi. Suomi on hankalasti opeteltava kieli, sitä puhuu pieni porukka pohjoisessa. Siinä on paljon lainasanoja eikä sillä kirjoiteta kansainvälisiä bestsellereitä – ei ainakaan ilman kääntäjän käyttöä. Mutta yksi asia tekee suomenkielestä ylivertaisen: se on meidän kielemme. Snellman taisteli suomenkielen puolesta. Jos jossain asiassa haluan teihin nuoriin vedota, niin tässä: pitäkää äidinkielenne puolia. Vaalikaa sitä ja uudistakaa sitä, puhukaa sitä ja pitäkää kieli elävänä. Ei se haittaa, vaikka kieli muuttuu ja elää – niin sen kuuluukin tehdä. Mutta älkää korvatko sanoja hymiöillä. Lukekaa. Kirjoittakaa. Laittakaa ylös muistoja omasta ajastanne, koska te olette tulevaisuuden Snellmanneja. Teidän lapsenlapsenlapsenne ovat ansainneet sen, että he saavat kerran tietää teistä. Hästäkin avulla se ei onnistu. Siihen tarvitaan kieltä. Ja käyttäkää siihen nimenomaan Suomen kieltä, koska jos jotain asiaa tulevaisuutta ajatellen pelkään, niin suomenkielen katoamista.
Mutta luotan teihin. Vaalikaa, uudistakaa. Lukekaa, puhukaa ja kirjoittakaa. Oma kieli on niin suuri pääoma, että se ansaitsee nuo.
Jos tämän lupaatte tehdä, ei teiltä kukaan voi Snellmanin päivänä suurempaa lupausta toivoakaan.
Ja se markka. Antaa sen olla.
Mutta kiitos paljosta muusta, Johan Vilhelm.
Kirjoittanut: Antti Heikkinen, kirjailija, toimittaja ja kulttuurin monitaituri
