Kun tietokirjailija Eero Ojanen viime vuoden lopulla sopi SnellmanEDUn blogisarjan aloittavasta aiheesta, hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka hyvin se osuisi tähän päivään. Ojasen kirjoitus osoittaa, että filosofi J.V. Snellmanin ajatukset ovat ajankohtaisia edelleen – ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin. Sivistys jokaisen oikeutena ja mahdollisuutena on tämän päivän snellmanilaista realismia, joka voi kannatella meitä maailman kriisien ja uhkien keskellä.
Snellmanin ajatukset sodasta ja rauhasta ovat ajankohtaisempia kuin koskaan
Snellmanin kannanotto kriittisenä vuonna 1863
Kesällä 1863 Litteraturbladetissa ilmestyi J.V. Snellmanin kirjoitus ”Krig eller fred för Finland?”, joka on yksi tunnetuimmista Snellmanin sadoista lehtikirjoituksista. Se ei ole sattumaa, sillä kirjoitus oli jo syntyessään poikkeuksellinen. Se on myös ajoittain herättänyt kiinnostusta jälkipolvien parissa. Kirjoitus on siitä mielenkiintoinen, että se ei ole filosofi-Snellmanin tekstiä, vaan lehtimiehen ja ennen muuta reaalipoliitikon ajatuksia, jotka on nähty tärkeinä jopa Suomen ulkopoliittisen linjan hahmottumisen kannalta. Maineensa artikkeli kyllä ansaitsee, sillä se on myös tyylillisesti parasta Snellmania: jykevä ja tarkka mielipidekirjoitus, jossa vastakkaiset käsitykset saavat todella kyytiä, mutta perustellen ja vailla itsetarkoituksellista kärjistämistä. Sellaistakin Snellman toisinaan harjoitti.
Kirjoituksen erityisluonne liittyy sen dramaattiseen otsikkoon ”Sota vai rauha Suomelle”. Otsikko oli julkaisuhetkellä aivan asianmukainen, eikä mitenkään ylidramaattinen. Kansainvälinen tilanne Euroopassa oli epäselvässä vaiheessa ja poliittisen selkkauksen uhka koski myös Suomea. Kirjoitus kuitenkin liittyy myös Snellmanin henkilökohtaiseen tilanteeseen. Hän oli siirtymässä senaattorin virkaan, jonka myötä hänestä yhä selvemmin tuli suomalaisen politiikan keskeinen vaikuttaja. Professorin sekä lehtimiehen työt saivat jäädä, ja teksti oli sillä erää myös jäähyväiskirjoitus suomalaiseen keskusteluun ja julkisuuteen voimakkaasti vaikuttaneelta lehtimieheltä.
Kun Snellmanin mielipidekirjoitus julkaistiin kesällä 1863, Euroopan yleinen rauhantila oli jo jonkin aikaa ollut vaakalaudalla. Puola kuului Suomen tavoin Venäjän keisarikuntaan ja Puolassa puhkesi voimakas kapinaliike Venäjää vastaan. Länsi-Euroopan monissa maissa tunnettiin sympatiaa Puolaa kohtaan ja joissain puheenvuoroissa kapinoivalle Puolalle saatettiin vaatia sotilaallistakin tukea, turhaan. Kansainvälinen mielenkiinto kohdistui siinä tilanteessa myös Suomeen samoin kuin Baltian maihin.
Leviäisikö kapina laajemmalle? Nimenomaan Suomen osalta nousi kysymys, olisiko joillain tahoilla ehkä halua palauttaa Ruotsin ja Suomen puoli vuosisataa aiemmin päättynyt valtiollinen yhteys. Vaikka mistään tällaisesta ei olisikaan ollut kysymys, Länsi-Euroopan maiden Venäjää vastaan kohdistamat sotilaalliset toimet joka tapauksessa olisivat koskettaneet myös Suomea.
Lienee mahdoton arvioida, kuinka vakava sodan uhka silloin oli ja oliko Suomen palauttaminen Ruotsin valtiolliseen yhteyteen millään tapaa realistinen ajatus. Kun sotaa ei kerran puhjennut eikä täällä muutoinkaan ajauduttu erityiseen kriisiin, olisi jälkeenpäin helppo vähätellä silloin koettua uhkaa. Snellman kuitenkin suhtautui kirjoittamassaan tekstissä tilanteeseen erittäin vakavasti.
Malttia ja realismia
Snellmanin mielipidekirjoituksen kärki oli kaikenlaisen seikkailumielialan vastustaminen ja maltillisen realismin korostaminen. Erityisen vastuuttomana Snellman piti sitä, että eräät suomalaiset levittivät kansainväliseen lehdistöön omaa toiveajatteluaan, jonka mukaan Suomessa oltaisiin valmiita kapinaan Venäjää vastaan. Snellmanin mukaan Suomessa oli saatu käyntiin myönteinen, vaikkakin varovaisesti etenevä yhteiskunnallinen kehitys, jota ei saisi vaarantaa millään provokaatioilla. Jos Suomi jollain tapaa joutuisi kansainvälisen sotilaallisen selkkauksen kohteeksi, siitä ei seuraisi mitään muuta kuin kurjuutta ja kärsimystä kansalle.
Snellman varoitti luottamasta ulkovaltojen hyväntahtoiseen, vain moraalisista syistä annettavaan apuun, koska sellainen ei ole realismia. Snellman toi esiin kuuluisaksi tulleessa ajatuksenkulussaan, että jokainen valtio tai kansakunta ajaa omaa etuaan ja siksi kansakunta voi luottaa vain omaan itseensä. Kansainvälisissä asioissa ei myöskään kannata pitää suurempaa melua kuin mihin omat rahkeet riittävät. Suuret myötätunnon sanat eivät esimerkiksi puolalaisia heidän onnettomassa tilanteessaan olisi auttaneet vähääkään.
Snellmanin osin inhorealistiset näkemykset ovat aikojen kuluessa herättäneet monenlaisia ajatuksia. Realistinen kanta politiikassa on sinänsä hyväksi, mutta Snellmanin tyly tapa sivuuttaa kokonaan tilanteen moraaliset aspektit voi hänen filosofiaansa tuntevaa myös ihmetyttää. Epäilemättä kirjoituksessa näkyy, että Snellman jo tuolla hetkellä oli keisari Aleksanteri II:n suomalainen luottohenkilö, jonka poliittinen painoarvo oli nousussa. Kriittisellä hetkellä oli tärkeää vakuuttaa myös keisarikunnan ylin johto siitä, että suomalaiset suhtautuvat lojaalisti keisarikuntaan.
Juuri vuodesta 1863 alkoi poliittisen elämän vapautuminen Suomessa ja kulttuurin nousu oli alkanut jo sitä ennen. Aikanaan kulttuurin ja politiikan nousua seurasi myös talouselämän nousu, ja asiat siis tapahtuivat nimenomaan tässä järjestyksessä. Suomi menestyi 1800-luvun lopulla hyvin ja koki nopean nousun tunnustetuksi eurooppalaiseksi kulttuurivaltioksi.
Millä puolen historiaa ollaan?
Myöhemmän historian valossa on katsottu, että Snellmanin ajama ulkopoliittisen varovaisuuden ja kansallisen realismin linja oli oikea. On vaikea ajatella, että millään muulla politiikalla olisi niissä oloissa saavutettu maan ja kansan kannalta kestävämpiä tuloksia. Tämä ei silti oikeuta ajattelemaan, että Snellman yksin olisi ollut oikeassa ja suhteessa Venäjään toisenlaista kantaa edustaneet suomalaiset täysin väärässä. Moraalin unohtaminen ulkopoliittisen realismin nimissä on myös ongelmallista.
Snellmanin kirjoitus on juuri nyt melkeinpä pelottavan ajankohtainen. Suomessa on ymmärrettävistä syistä haluttu ripustautua länteen ja läntisen integraation jatkuva voimistuminen on nähty jopa viime vuosikymmenien historian olennaisena punaisena lankana. Nyt maailman vahvimman “läntisen” maan johtaja on avoimesti sanoutunut irti niistä “läntisistä arvoista”, jotka on nähty niin ikuisina ja kestävinä. “Länttä” sanan tähänastisessa yhtenäisen poliittisen leirin merkityksessä ei oikeastaan enää ole, tai ainakaan sen jatkuvuudesta ei ole minkäänlaista varmuutta. Suomessakin joudutaan vielä pohtimaan, onko ulkomaisen avun etsimisessä ja sen varaan ripustautumisessa ollut mukana myös katteetonta hyväuskoisuutta.
Snellmanin kirjoituksen kaltainen historiallinen esimerkki voi kuitenkin antaa myös perspektiiviä ja tietynlaista toivoa nykyhetkeen. Silloin koettiin voimakkaasti kriisin uhka ja epävarmuutta, mutta mitään pelättyjä onnettomuuksia ei Suomen osalta tapahtunut. Kriisi laukesi aikanaan ja Suomessa epävarmuuden tunnelmat jäivät varsin nopeasti taakse. Kaikki huonot mahdollisuudet tai ainakaan kaikkein huonoimmat vaihtoehdot eivät siis välttämättä toteudu.
Osin Snellmanin ajattelun pohjalta on joinain aikoina saatettu ajaa eräänlaista “kansallisen itsekkyyden” linjaa, ja tällöin taustalla ovat olleet osin juuri Snellmanin mielipidekirjoituksen ajatukset. Kirjoitusta on kuitenkin saatettu tulkita myös liian voimakkaasti. Ajatus siitä, että Snellman reaalipoliitikkona ja myöhemmin nimenomaan talouspolitiikan keskeisenä linjanvetäjänä olisi unohtanut aiemmat filosofiset ja moraaliset periaatteensa, on harhaanjohtava. Snellmanin keskeisenä ajatuksena säilyi aina sivistys, sen edistäminen ja sen turvaaminen. Kansallisen sivistysturvaohjelman rakentaminen olisi tänä päivänä snellmanilaista realismia, jolla pieni kansakunta kykenisi osaltaan turvaamaan itseään ja tulevaisuuttaan maailman kriisien ja uhkien keskellä.
Sivistysturva olisi tämän ajan suuri ajatus, joka sisältäisi sivistyksen yleisen turvaamisen, yhteiskuntaelämän rakentamisen sivistyksen periaatteiden varaan sekä sivistyksen turvaamisen jokaisen yksilön oikeutena ja mahdollisuutena, hieman sosiaaliturvaan verrattavissa olevana asiana. Tulemme vielä havaitsemaan, että Snellmanin ja monen muunkin 1800-luvulla muotoilema ajatus “sivistys on Suomen ainoa turva”, pätee aikamme olosuhteisiin ehkä konkreettisemmin ja osuvammin kuin mitä tällä hetkellä osaamme arvatakaan.
Kirjoittanut Eero Ojanen, YT, tietokirjailija, toiminnanjohtaja emeritus
Lähteet:
J.V.Snellman: Krig eller fred för Finland?, Litteraturblad 5/1863, Samlade Arbeten XI.1, ss. 141–151.
Suomennettuna Kootut teokset, osa 20 ss. 42–54
